Rauhan vai väkivallan asialla? – Uskonnollisuuden rooli konflikteissa

Vuonna 1095 paavi Urbanus II lähetti ristiretkeläiset matkaan käskyllä Deus vult, se on Jumalan tahto. Tämän seurauksena uskonnollisesti motivoituneet kristittyjen joukot marssivat kohti pyhää Jerusalemin kaupunkia tavoitteenaan sen vapauttaminen muslimien hallinnasta. Lopputulemana oli vuosisatoja kestäneet välienselvittelyt kristittyjen ja muslimien kesken sekä yhteensä yhdeksät ristiretket. Yli 900 vuotta myöhemmin tapahtui syyskuun 11. päivän iskut, joiden suunnittelijana oli radikaalia islamia edustanut Osama Bin Laden. Tästä puolestaan seurasi Yhdysvaltojen laajamittainen sota terrorismia vastaan, mistä Afganistanin ja Irakin sodat ovat oivia esimerkkejä.

Valitettavaa kyllä, Urbanus II:n ja Osama Bin Laden eivät ole ainoat henkilöt historian saatossa, jotka ovat käyttäneet uskontoja hyväkseen tavoitellessaan omia päämääriään. Tämän tekstin kannalta ei ole oleellista mikä uskonto tai pyhä kirja kertoo totuudesta. Oleellista on se, että mitä tahansa niistä on mahdollista käyttää pahoihin tarkoitusperiin siinä missä hyviinkin.

Mutta millainen rooli uskonnollisuudella on nykypäivän konflikteissa? Tai onko sillä ylipäätään sellaista? Jonathan Foxin, Shmuel Sandlerin ja R. Scott Applebyn kaltaisten tutkijoiden mukaan uskonnollisuuden ja uskontojen rooli, niin hyvässä kuin pahassa, on jätetty liian vähälle huomiolle kansainvälisten suhteiden tutkimuksissa. On toki selvää, että uskonnollisuus on vain yksi aspekti konflikteissa muiden joukossa ja joissain konflikteissa sillä ei minkäänlaista roolia. Tämä ei kuitenkaan itsessään ole mikään peruste jättää sitä huomiotta.

Olen myös itse keskittynyt samaiseen aiheeseen omassa gradussani, joka koskee uskonnollisuuden roolia israelilaisten ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa. Tätä on lähdetty selvittämään ruohojuuritasolta käsin, haastattelemalla Suomessa asuvia israelilaisia ja palestiinalaisia. Haastatteluissa nousi esiin monia eri aiheita liittyen muun muassa konfliktin historiaan, syihin ja osapuoliin. Myös uskonnolliset tekijät nähtiin merkityksellisinä liittyen erityisesti viiteen eri teemaan: Israelin poliittiseen järjestelmään, Israelin siirtokuntiin, Hamasiin, identiteetteihin sekä uskonnollisiin paikkoihin.

Näistä kolme ensimmäistä liittyy oleellisesti politiikan ja uskonnollisuuden väliseen suhteeseen. Uskonnollisilla puolueilla on ollut Israelissa iso rooli aina valtion perustamisesta saakka ja tämän vuoden parlamenttivaaleissa tästä saatiin taas yksi esimerkki. Saadakseen hallituksen aikaan, Israelin pääministerin Benjamin Netanyahun olisi tullut saada Avigdor Libermanin johtama Jisrael Beiteinu mukaan hallitukseen. Liebermanin vaatimuksena on ollut se, että ortodoksijuutalaisten tulisi suorittaa pakollinen asepalvelus, aivan kuten kaikkien muidenkin. Tämä ei puolestaan ole käynyt ortodoksipuolueille, joita Netanyahu olisi yhtä lailla tarvinnut puolelleen saadakseen enemmistöhallituksen. Netanytahu puolueineen ei kyennyt ratkaisemaan ongelmaa ja tämän seurauksena Israelissa pidetään uusintavaalit tänä syksynä.

Toisekseen haastateltavat olivat sitä mieltä, että siirtokuntalaiset ovat isoksi osaksi nimenomaan ääriuskonnollisia ja monet heistä ovat muuttaneet alueelle Yhdysvalloista. Suurin osa haastateltavista näki, että siirtokuntien taustalla on nimenomaan ajatus ”juutalaisesta unelmasta”, jonka mukaan Raamatun aikaisen Israelin ja Juudan kuningaskuntien rajat toimisivat myös nykyisen valtion rajoina. Samalla siirtokunnat ovat kuitenkin myös yksi eniten israelilaisten ja palestiinalaisten välejä kiristävä asia ja esimerkiksi ultraortodoksiset puolueet ovat aktiivisesti ajaneet siirtokuntien asemaa eteenpäin.

Koska Hamas on vuonna 2006 valtaan äänestetty puolue palestiinalaisten keskuudessa, tulee sitä pitää ainakin jossain määrin poliittisena järjestönä sen kyseenalaisesta toiminnasta huolimatta. Vaikka järjestö onkin osoittanut joitakin muuttumisen merkkejä, niin sen tausta, sen peruskirjoissa käytetty voimakas uskonnollinen retoriikka sekä ainakin osin väkivaltaista jihadia ajava taktiikka herättää kysymyksen siitä, millaisessa asemassa uskonto toimii järjestön sisällä tänä päivänä.

Identiteetteihin liittyvä keskustelu on kaukana yksinkertaisesta. Uskonnollisuuden ja identiteettien väliseen problemaattiseen suhteeseen liittyy myös monia eri tasoja, joista kaksi noussee ylitse muiden: juutalaisuuden ja Israelin valtion välinen suhde sekä palestiinalaismuslimien ja -kristittyjen jakautuminen omiksi yhteisöikseen. Juutalaisen kansan historialliset perinteet ja tavat ovat pysyneet tärkeänä osana niin uskonnollisten kuin sekulaarien juutalaisten jokapäiväistä elämää. Valtio on ollut alusta lähtien korostuneen juutalainen ja siksi monet arabit ovat kokeneet itsensä toisen asteen kansalaisiksi. Toisaalta samaan aikaan myös palestiinalaisessa yhteiskunnassa on havaittavissa jakautuneisuutta. Yhtenä syynä voidaan pitää fanaattisen islamismin suosion kasvua. Palestiinassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa muslimit ja kristityt elävät rinnakkain, mutta eivät yhdessä: molemmat elävät omien yhteisöjensä parissa, omien traditioidensa mukaisesti. Kiinnostavaa on myös se, miten osapuolten tosistaan käyttämä retoriikka pohjautuu selkeään uskonnolliseen väärinymmärtämiseen. Arabit ja palestiinalaiset puhuvat israelilaisista useimmiten nimenomaan juutalaisina, vaikka merkittävä osa Israelin väestöstä on muun muassa arabeja ja druuseja. Israelilaiset puolestaan vaikuttavat puhuvan palestiinalaisista nimenomaan muslimeina, vaikka yhtä lailla heilläkin on väestössä muihin uskontokuntiin lukeutuvia ihmisiä.

Israelin ja Palestiinan alueiden suhteen Jerusalemin merkitys nousee ylivoimaisesti ylitse muiden ja sitä se on erityisesti sen uskonnollisen merkityksen vuoksi. Abrahamilaisten uskontojen pyhä kaupunki on ollut kiistakapulana tuhansien vuosien ajan ja sellaisena se on pysynyt aina tähän päivään saakka. Kun vuonna 2000 silloisen israelilaisen oppositiopuolue Likudin puheenjohtaja Ariel Sharon vieraili Temppelivuoren alueella, koettiin tämä palestiinalaisten osalta tahalliseksi provokaatioksi. Pian Sharonin vierailun jälkeen vihaiset palestiinalaiset mielenosoittajat hyökkäsivät israelilaisten poliisien kimppuun ja väkivaltaisuudet levisivät ympäri maata synnyttäen samalla toisen intifadan eli palestiinalaisten kansannousun. Intifada kesti lopulta 4,5 vuotta aiheuttaen yli 4000 kuolonuhria. Intifadan alkamista ei voida laittaa puhtaasti Sharonin vierailun syyksi, sillä tilanne oli jo ennestään tulenarka israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Temppelivuoren uskonnollinen merkitys niin juutalaisille kuin muslimeillekin oli kuitenkin tilanteen lopullisesti laukaiseva tekijä.

Iso kysymys on myös se, voisiko uskontokuntien edustajilla tai johtajilla olla positiivinen vaikutus konfliktin ratkaisuun liittyvissä kysymyksissä ja jopa varsinaisissa rauhanneuvotteluissa. Konfliktiin liittyen on kyllä käyty uskontojenkin välistä dialogia, mutta vaikuttaa siltä, että ne ovat olleet tähän mennessä ennemminkin ”mukavaa jutustelua kahvin kera” ilman todellisia käytännön ratkaisuja. Toisaalta, moni omistakin haastateltavistani mainitsi, että uskonnoilla on ehdottomasti mahdollisuus toimia positiivisena vaikuttajana konfliktissa, mikäli niissä palattaisiin niiden alkuperäiseen, rauhaa koskevaan sanomaan.

Tilanteessa, jossa jokaisella vaikuttaa olevan oma tulkintansa pyhistä teksteistä, tarvitaan uskonnollisten johtajien esimerkkiä. Esimerkkiä, josta ei tällä kertaa seuraisi ristiretkien tai terrori-iskujen aaltoja.

miikajrasanen
Sitoutumaton Helsinki

Teologisen tiedekunnan maisterivaiheen opintoja viimeistelevä opiskelija. Sivuaineina Lähi-idän tutkimus sekä valtio-oppi. Erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat Lähi-idän alue kokonaisuudessaan, ja varsinkin sen uskonnollisuus, sekä uskontojen ja konfliktien välinen suhde. Aviomies ja isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu